Elänkö oikealla vuosikymmenellä?

Nykyään minusta tuntuu yhä useammin, että olen syntynyt väärään aikaan - tai oikeastaan SYNNYIN ihan oikealla vuosikymmenellä, mutta sen jälkeen maailma on muuttunut ihan liikaa! Onkohan tämä vanhuuden merkki, että 60-luku kultautuu muistoissa?

Joka tapauksessa tunnen usein suorastaan fyysistä kipua, kun kaipaan niin entistä elämäntapaa... Asuin lapsena maaseudulla, ja silloin olivat vielä arkipäivää polkupyörällä liikkuvat kulkukauppiaat ja kiertelevät tinurit; talosta taloon kierteli renkejä; kylään lähdettiin etukäteen ilmoittamatta; ainoana huvituksena kylässä olivat kinkerit ja lähetysmyyjäiset; kuusijuhlaksi ja kevätjuhlaksi teetettiin mekko ompelijalla; kotona teurastettiin sika ja tehtiin makkaroita ja keitettiin saippuaa; äitini huhuili lehmiä metsästä ja antoi meidän juoda lämmintä, vastalypsettyä maitoa; seitsemänkymppinen isoisäni kävi polkupyörällä kymmenien kilometrien päässä kaupungissa... Asun maaseudulla edelleen, mutta mitään maaseudusta ei ole jäljellä, paitsi tietysti ihana luonto, josta toki nautin kovin.

Olihan 60-luvulla paljon kurjaakin - varsinkin köyhyyttä oli paljon, ja asenteet esim. aviottomia äitejä ja lapsia kohtaan olivat vielä suvaitsemattomat. Mutta eikö olisi mahdollista palata tuontyyppiseen elämään ja pitää silti nykyajan parhaat puolet?

Ainoa tapa, millä selviydyn nykytodellisuudesta, tuntuu olevan satu ja fantasia. Pitkään elin hyvin vakavasti, mutta lapseni tutustuttivat minut (puoliväkisin) fantasiakirjallisuuteen. Nyt nautin sadun maailmaan uppoutumisesta, ja tavallaan vintage-harrastuskin on fantasioiden kautta menneisyyteen palaamista ja nykypäivän pakenemista. Yksi suuresti ihailemani ihminen, jonka elämäntapaa kadehdin, on Tasha Tudor - hän on ryhtynyt elämään sadussa!

Naiseuden olemus

Terveysguruni Antti Heikkilä kuvaa hienosti kirjassaan "Elämän paras aika" erästä nuoruudessaan näkemäänsä kypsää naista:

"- - eräänä päivänä erään [pariisilaisen] tavaratalon ovensuussa näin naisen, joka oli häkellyttävä. Hän oli minun lähtökohdistani katsoen vanha, ehkä 50 - 60-vuotias. Sen lisäksi että hän oli kaunis hänessä oli uskomatonta tyyliä. Se miten hän oli pukeutunut, minkälainen kampaus hänellä oli ja miten hän liikkui kertoi tasapainosta, oman tyylin löytymisestä ja täydellisestä naisellisuudesta. Häkellyin täysin. Hän vilkaisi minuun ehkä hieman huvittuneen alentuvasti, tyyliin "no mitä poju". Hän käveli kohti tavaratalon suljettua ovea määrätietoisesti. Näkymätön voima sai minut ryntäämään ovelle avaamaan sitä hänelle. Hän purjehti sisään ylväänä pitäen itsestäänselvyytenä, että pojut aukaisevat hänelle kaikki ovet. Hän katosi tavarataloon. Vain kiihottava parfyymin tuoksi [sic!] jäi muistuttamaan etten ollut nähnyt näkyjä. Olin kohtaamisesta kiihottunut useamman päivän enkä voinut silloin ymmärtää mikä voima tuossa naisessa vaikutti. Olinhan ollut jatkuvasti tekemisissä mitä kauneimpien naisten [Pariisin valokuvamallien] kanssa, mutta jollain tavalla koin ensimmäistä kertaa kohdanneeni sen todellisen naisen."

Lisää kirpputorilöytöjä

Viime viikolla löysin kirpputorilta tällaisen 1940 - 1950-luvun paperinukkearkin! Piirustustapa ja vaatteiden tyyli viittaavat 40-lukuun, mutta voisi tämä kai olla 50-luvun alustakin. Ihan alkuperäinen kuitenkin taatusti, niin painojäljestä kuin pahvista päätellen.

Panin arkin myyntiin Huuto.netiin, vaikka tietysti toisaalta houkuttelisi pitää se itse. Mutta kun kaikkea ihanaa ei voi kerätä omaksi, niin kovin kuin haluaisikin! On kumminkin kiva nauttia tästä jonkin aikaa.

Löydä oma tyylisi, Eeva

Joskus vain sattuu olemaan onnenpäivä! Eräänä perjantaina muutama viikko sitten kiertelin taas naapurikaupungin kirpputorilla, ja huomiotani kiinnitti pöytä, jossa kaikki kirjat oli alennettu puoleen hintaan. Silmäilin nopeasti kirjat läpi, ja silmääni osui keltainen selkämys, jossa luki: Löydä oma tyylisi, Eeva. Jotenkin tuntui, että siinä saattaisi olla jotain minua kiinnostavaa - niinpä tartuin kirjaan, joka osoittautui nimimerkki Ilonan kirjoittamaksi ja muotipiirtäjälegenda Kyllikki Raustilan upeasti kuvittamaksi pukeutumis- ja tyylioppaaksi vuodelta 1945! Alkuperäinen hinta oli 2 euroa, joten jouduin pulittamaan tästä ihanuudesta peräti euron...

Paljasjalkainen leidi?

Siitä kysymyksestä, voiko hieno nainen esiintyä paljain jaloin, mieleeni muistui hieman samanlaisen kysymyksen pohdinta Aleksandr Fadejevin teoksesta "Nuori kaarti", jossa nuori tyttö joutuu vastarintaliikkeen tehtävissä esittämään rikkaan teollisuuspampun näyttelijätärtytärtä...

"Ljuba heräsi hyvin varhain ja hyräillen alkoi laittautua matkalle. Hän päätti pukeutua yksinkertaisesti säästääkseen parasta leninkiään, mutta sittenkin riittävän silmäänpistävästi. Kaikkein hienoimman vaaleansinisen kreppileninkinsä, siniset kenkänsä, pitsikoristeiset alusvaatteensa ja silkkisukkansa hän pani matkalaukkuun. Pari tuntia hän istui paitasillaan kahden pienen peilin välissä, joista hädin tuskin näkyi koko pää, ja kähersi tukkaansa käännellen päätään puoleen ja toiseen, hyräillen ja painaen jännityksestä lattiaan vuoroin yhtä, vuoroin toista kermanvalkoista jalkaansa. Sitten hän kiinnitti sukkanauhavyön, pyyhkäisi kämmenellään jalkapohjansa, veti jalkaansa ihonväriset liinasukat ja kermankeltaiset kengät ja solautti ylleen viileän kahisevan leningin, jota kirjavoittivat kirsikat ja jos minkämoiset täplät ja kuviot."

"Seurue asettui notkon tuulensuojaiselle rinteelle kuivuneeseen ruohikkoon. Ljuba ei huolinut viiniä, vaikka häntä kovasti suostuteltiinkin. Maahan levitetyllä pöytäliinalla oli kuitenkin niin paljon herkkuja, että olisi ollut tyhmää kieltäytyä niistä, semminkin kun hän oli näyttelijätär ja teollisuusmiehen tytär, ja Ljuba söi niin paljon kuin jaksoi.
Ljubaa vaivasi kenkiin mennyt multa, ja epäröityään, että mahtaisiko teollisuusmiehen tytär menetellä siten, hän otti kengät jalastaan, karisti niistä mullan, pyyhki kämmenellään jalkapohjansa ja jäi sukkasilleen antaakseen jalkojen levähtää. Ljuba lienee menetellyt oikein, ainakin saksalaiset upseerit pitivät hänen tekoaan asiaan kuuluvana."