Monday, February 26, 2018

Kaksi päivää syksyisessä Pietarissa


Ehdin käydä kahdesti Neuvostoliitossa: vallankumousjuhlilla Moskovassa ja kahden viikon junamatkalla Siperian halki. Leningrad sen sijaan jäi käymättä. Lokakuun alussa minulla oli tilaisuus lähteä vanhemman poikani kanssa kahdeksi päiväksi viisumivapaalle risteilylle Pietariin.

Laivabussi vei meidät Iisakin aukiolle, mistä oli kävelymatka moniin historiallisiin kohteisiin. Kaupunki on mittasuhteiltaan niin valtava, että välimatkat ovat yllättävän pitkiä, joten kullekin päivälle kannattaa suunnitella vain yksi varsinainen vierailukohde tai nähtävyys. Ensimmäisenä päivänä kävelimme Pietarin-Paavalin linnoitukseen; kohteemme siellä oli avaruustutkimuksen museo. Olin ylpeä, kun alkeellisella kielitaidollani osasin ostaa liput ja kysyä tien venäjäksi!


Sää oli pilvinen ja ajoittain sateinen. Sateenvarjot olimme kyllä varanneet mukaan, mutta Nevan yli johtavalla sillalla tuuli riepotteli niitä kovasti. Vedenpitävät jalkineet olisivat olleet tarpeen - vaikka kuinka koetin väistellä lätäköitä, kengät kastuivat ensimmäisenä päivänä niin, etteivät kuivuneet yön aikanakaan...


Avaruustutkimusmuseo on omistettu Leningradissa opiskelleelle ja työskennelleelle raketti-insinööri Valentin Glushkolle, toiselle Neuvostoliiton kahdesta suuresta avaruusmatkailun kehittäjästä - toinen oli Sergei Koroljov. Museo on hiljattain uudenaikaistettu täysin, ja opastustekstit ovat myös englanniksi. Minulla oli lisäksi asiantunteva opas: se, mitä vanhempi poikani ei osaa kertoa avaruuslennoista, ei ole tietämisen arvoista!

Museon jälkeen ryhdyin toden teolla metsästämään filmiä kameraani - olin nimittäin päättänyt ruveta kuvaamaan vanhanaikaisesti filmille. Lopulta löysin Gostinyi Dvor -ostoskeskuksen erään liikkeen työntekijän neuvojen avulla Jarki Foto Marketin, joka sijaitsi kivenheiton päässä Sadovajalla. Suosittelen liikettä lämpimästi! Sain haluamani värifilmit, ja myyjä suostutteli minut kokeilemaan jopa musta-valkofilmiä, sillä hänen mukaansa Pietaria oli ehdottomasti kuvattava musta-valkoisena... Valitettavasti ottamani kuvat ovat edelleen kehitettävinä.

Teimme hieman matkamuisto-ostoksia. Pojalle löytyi pakkaus sosialistista realismia edustavia neuvostoliittolaisten avaruusjulisteiden uusintapainoksia:


Kotiin jääneille nuoremmille lapsille sekä tyttärenpojalle ostin suklaalevyt, joiden kannessa komeili nostalginen pioneerikuva, ja itselleni pop art -henkisen Juri Gagarin -jääkaappimagneetin:



Seurasimme, minne paikalliset poikkeavat syömään, ja sillä tavoin löysimme kelpo piirasbaarin. Aito venäläinen pikaruoka kuuluu varmaan maailman parhaisiin! Mehevät suolaiset piiraat ovat halpa ja täyttävä ateria, ja myös omena- ja marjapiiraita olisi saanut edullisesti kilohinnalla.

Seuraavana päivänä nousimme rohkeasti metroon ja lähdimme etsimään toista pääkohdettamme. Ostin rahakkeet, ja työntekijä neuvoi, mihin aukkoon ne oli pudotettava. Päämäärämme oli Grand Maket Russia, palkittu "Venäjä pienoiskoossa". Metrokartan ja kuulutusten avulla osasimme nousta kyydistä oikealla pysäkillä, mutta siitä eteenpäin reitti oli suurpiirteisen kartan ja arvausten varassa...

Aluksi täytyi päätellä, kumpaan suuntaan Moskovski prospektia meidän tulisi lähteä. Kartassani oli painettuna vain isojen katujen nimet, enkä metroasemalta maan pinnalle noustessani hahmottanut ilmansuuntia! Sattumalta lähdimme heti oikeaan suuntaan, minkä saatoimme päätellä talojen suurenevista numeroista; olihan loogista, että numerot suurenivat kaupungin keskustasta poispäin.

Olin olettanut, että niin paljon julkisuutta saanutta nähtävyyttä mainostettaisiin isoin kyltein Moskovski prospektilla, mutta kadun varrella ei näkynyt viitettäkään, että hiljainen esikaupunki kätkisi sisäänsä jotain ulkomaisia turisteja kiinnostavaa... Kartastamme saattoi sentään päätellä, että rautatien ali meidän ei pitänyt jatkaa, joten käännyimme juuri ennen rautatietä vasemmalle, missä suunnassa tiesin Grand Maketin sijaitsevan. Juuri, kun olimme antamaisillamme periksi, satuimme oikean poikkikadun kohdalle, ja pian näimmekin paikan mainokset.


Neuvostoliiton-aikaiseen rakennukseen on luotu uskomaton pienoismaailma, joka on vaatinut käsittämättömän määrän näpertämistä ja työtunteja. Pienoismalli esittelee Venäjää Kaliningradista Tyynellemerelle asti. Alueiden ja kaupunkien tärkeimmät nähtävyydet ja tyypilliset piirteet esitellään, ja lisäksi joka puolella on kiintoisia ja usein humoristisia pikku asetelmia tai kuvaelmia: vaimon kotoa häätämä juoppo aviomies kadulla alushoususillaan ja omaisuus ympärillään, työmaalla korttia lyövät työmiehet, metsäpalo ja sen sammutus, karhulla ratsastava Putin... Kaikkialla kulkee maanteitä ja rautateitä ja liikkuu henkilöautoja, linja-autoja ja junia. Tasaisin väliajoin laskeutuu "yö" Siperian suunnasta alkaen, ja pimeän tullen luonnollisesti syttyvät kaupunkien valot - ja sitten idästä saapuu jälleen "aamu". Vaikutelma on ihastuttava!


Pienoismallin yksityiskohtia tutkiessamme vierähti useita tunteja. Kierroksen jälkeen nautimme rakennuksen alakerran kahvilassa tukevan ja edullisen aterian. Haaveet kiireettömästä kävelystä Nevan rannoilla oli pakko unohtaa, sillä pikaisten kirjakauppaostosten jälkeen jouduimme jo kiiruhtamaan laivaan. Yritin ennen matkaa löytää tietoa Pietarin keskustan taidetarvikeliikkeistä, turhaan; vesivärien sijaan jouduin tyytymään tällä kertaa kirjakaupasta löytyneeseen maalausoppaaseen:


Onnellinen sattuma sai sentään meidät sen verran eksymään matkalla Iisakin aukiolle, että näimme vilauksen Talvipalatsista!


Unelmani on matkustaa Pietariin kokonaiseksi kuukaudeksi - ehkä taidekurssille?

Saatoitte muuten ihmetellä, missä yövyimme... Palasimme yöksi Princess Anastasialle ja vietimme yön mukavasti omassa hytissämme - huomattavasti edullisemmin kuin hotellissa! Kumpanakin aamuna nautimme runsaan buffet-aamiaisen, jonka voimalla jaksoimme monta tuntia.

Monday, February 19, 2018

Ihmeellinen kurkistus entisajan elämään

Ostin Huutonetistä Ellen Bremerin ja Anna Pulkkisen vuonna 1912 julkaistun kaavaoppaan "Mönsterritning för klädningssömnad" - se maksoi murto-osan saman teoksen suomenkielisen version hinnasta:



Todellinen aarre paljastui kuitenkin vasta kirjan sivujen välistä! Olen ikuisesti kiitollinen myyjälle: hän oli jättänyt kirjan väliin ilmeisesti kaiken, mitä tyttönen Svea Johansson sinne oli sata vuotta sitten tallettanut: kaavoja, jugend-tyylisiä kirjontamalleja (osa ehkä itse suunniteltuja?) sekä omat ja luokkatoveriensa silkkipaperiset pikkuliinan mallit (varmaankin leikekirjottuja liinoja varten):





Bremer ja Pulkkinen olivat Helsingfors stads yrkeskola för flickor -koulun opettajia ja Svea Johansson sen oppilas. Hänen luokkatovereitaan olivat ainakin Ing. Veijola (Ingrid vai Ingeborg?), Göta Östen, Elma Laukkanen, Hjördis Ekman, Annikki Heimo, Karin Schytin, Mary Nikander, Maj-Lis Tikander, Ellen Nicklin, Elna Åberg, Gerda Björklund ja Sara Lindroos, joiden huolellisesti leikkaamat liinanmallit Svea on pannut talteen.

Jugend-kaudella käytettiin paljon luonnosta peräisin olevia koristeaiheita. Elma Laukkasen malli erottuu perinteisestä kauneuskäsitteestä poikkeavan aiheenvalinnan vuoksi:


Ellen Bremer, toinen kirjan kirjoittajista, näkyy olleen aktiivinen naisasianainen. Vuonna 1924 hän kuului Pohjoismaisen naisasiakongressin ravintotoimikuntaan, jonka tehtävänä lienee ollut kongressin osallistujien ruokkimisen järjestäminen. Vuonna 1927 hän luennoi ruotsinkielisillä naisasiapäivillä tyttöjen kouluttamisesta käytännöllisille aloille.

Monday, February 12, 2018

Taitava tyttö ompelee?

Kun vanhin tytär aikanaan muutti kotoa, hän vei mennessään ompelukoneensa, hienon oranssin 70-luvun Evan. Löysimme tilalle tällaisen, lähes yhtä vanhan Husqvarnan, metallirunkoisen ja vielä Ruotsissa valmistetun. Kone on ollut koulukäytössä, ja siinä on muun muassa vauhdin hidastin, joka estää monta onnettomuutta. Edellisen koneen aikana opin jo vaihtamaan neulan, ja nyt olen opetellut irrottamaan pistolevyn ja puhdistamaan koneen sen alta - olen ylpeä itsestäni!


Ompeleminen ei ole minulle yhtä mieluisaa kuin neulominen ja virkkaaminen - jotenkin langat vain kiehtovat enemmän kuin kankaat, ja olen myös kärsimätön kaavojen kanssa... Vanhat ompeluoppaat ja kaavat miellyttävät silti silmää:


Ranskalaisen 50-luvun kaava.arkin pelastin paperinkeräyslaatikosta!


Vuonna 1945 julkaistu pieni "Ompeluopas" on Huutonetistä. Sen alkulauseessa todetaan, että ompelutaito on "aivan välttämätön nykyoloissa, jolloin uusia vaatteita ei saa, vaan vanhat on käytettävä mahdollisimman tarkkaan". Kirjan on saanut tai ostanut Maija Iso-Järvenpää Vammalasta 30. 11. 1945.

Keskellä avoinna olevan, 50-luvulta peräisin olevan "Tyttöjen oman ompelukirjan" ostin kirjaston poistomyynnistä. Muistan lainanneeni lapsena kirjastoautolta samanlaisen kirjan nukenvaatteiden ompelua varten!

Irja Teerisuon kirjoittaman oppaan "Taitava tyttö ompelee ja pukeutuu hyvin" on 60-luvulla omistanut ja muovittanut Eija
Komi -niminen tyttö. Nämä vanhoihin kirjoihin jääneet, entisistä omistajista kertovat muistot kutkuttavat uteliaisuuttani...

Teerisuon kirjoja minulla on useita, muun muassa tämä "Pukuompelu"-sarjan ensimmäinen osa:


Saan mielihyvää sen hillitynkauniista kansipaperista ja hieman kellastuneiden sivujen pukupiirroksista.

Monday, February 05, 2018

Kirsti Gallén-Kallelan muistelmia


Kirsti Gallén-Kallelan "Muistelmia nuoruusvuosiltani 1896 - 1931" avaa henkilökohtaisen näkökulman Suomen kansallisen heräämisen ajan sivistyneistön ja etenkin taiteilijoiden elämään. Gallén-Kallelat kuuluivat ajoittain myös Tuusulanjärven taiteilijayhteisöön. Taiteilijapiirit olivat nykyaikaisen ajattelun ja elämäntavan edelläkävijöitä - he olivat usein paljon edellä aikaansa, ja heidän näkemyksensä saattoivat olla hyvinkin radikaaleja.

Nykyaikaista oli muun muassa suhtautuminen lapsiin. Ellen Keyn mullistavat ajatukset tunnettiin ja niitä koetettiin toteuttaa. Lapsia - myös tyttöjä - kohdeltiin ajattelevina yksilöinä ja heidän taipumuksiaan kannustettiin varsin ennakkoluulottomasti; esimerkiksi tyttö saattoi lähteä opiskelemaan puusepäksi. Lapsille tahdottiin antaa mahdollisimman paljon vapautta. Kotiopetus oli melko yleistä taiteilijapiireissä, koska koulun katsottiin edustavan vanhaa maailmaa; vapaasti kasvaneiden lasten olisikin varmaan ollut vaikea sopeutua jäykkään kuriin, ruumiillisista rangaistuksista puhumattakaan.

Toisaalta taiteilijatkaan eivät pystyneet kaikilta osin vapautumaan ajan jäykistä sopivaisuusnormeista. Tyttöjen siveellisyyttä jouduttiin ehkä varjelemaan tavallistakin tarkemmin, koska "omituisten" vanhempien lapset epäilemättä olivat ympäristön silmätikkuina. Akseli Gallén-Kallela pyrki monien aikalaistaiteilijoiden tavoin varjelemaan tytärtään tyhjänpäiväiseltä seuraelämältä ja turhalta hienostelulta; ihanteena oli "turmeltumaton luonnonlapsi". Niinpä tyttäriltä kiellettiin esimerkiksi alusvaatteiden koristelu pitsein!

Matkoillaan Akseli Gallén-Kallela oli tutustunut muun muassa
D. H. Lawrenceen, joka hänkin etsi luonnollista ja alkuperäistä ja vastusti sivistyksen pintakiiltoa. Perhe muutti ja matkusteli isän työn ja ailahtelevan luonteen vuoksi jatkuvasti, ja tuttavapiiriin kuului monia julkisuuden henkilöitä. Gallén-Kallelan lapsia voi verrata nykyajan kosmopoliittisiin "matkalaukkulapsiin".

Kuvassa Kirsti Gallén-Kallela ja Lauri Hannikainen ateljeelinna Tarvaspäässä vuonna 1915:


(Kävin aikanani koulua yhtä aikaa erään Hannikaisen musiikkisuvun jälkeläisen kanssa - kyllä on sukunäkö säilynyt... Musta-valkokuvasta ei näy leiskuvan punainen tukka!)

Suomen sisällissotaan Kirsti suhtautui hyvin subjektiivisesti kuten sivistyneistön enemmistö: päällimmäisenä oli itse koettu epämukavuus. Sotaa seurannut joukkoteurastus ei näyttänyt liikuttavan vähääkään. Toisaalta aikalaisilla ei ollut kunnollista kokonaiskäsitystä uhrien määrästä - todellinen suuruusluokkahan on selvinnyt vasta 2000-luvulla! Sitä ennen puhuminen kymmenistätuhansista uhreista kuulosti lähinnä äärivasemmiston propagandalta.

Muutamia vuosia myöhemmin Unkarissa Kirsti tutustui vallankumouksellistyttöön ja tunsi itsekin vetoa sosialistisia aatteita kohtaan kuten monet muutkin aikansa kapinalliset ajattelijat:

"Kotimatkalla kuljimme Arnon varjopuolista rantaa, jossa on vain köyhien asuntoja ja katselimme toiselle puolelle, jossa patriisit ajoivat hevosvaljakoissaan ilta-auringon paahteessa. Maria kertoi merkillisistä seikkailuistaan ja suuresta rakkaudestaan kaikkia ihmisiä kohtaan. Tunsimme itsemme aika bolshevikeiksi. Olen minä ihan yhtä punainen kuin hän. Tulin vimmoihini nähdessäni ajoneuvot ja privaattipalatsien ylellisyyden ja turhamaisuuden. Enkä ole mennyt, en voi mennä kreivitär Mannerheimin kanssa kaikkien contessojen vastaanotoille, joille hän on minua pyytänyt. Tunsin tämän jo kotona Mannerheimin luo mennessäni. Se oli niin suuri ristiriita, että olin aivan pakahtua. Ja se ristiriita on vielä minussa. Eikä se ole kateutta, sillä voisihan sitä kaikkeen sellaiseen päästä, inhoa vain."