Nykyään minusta tuntuu yhä useammin, että olen syntynyt väärään aikaan - tai oikeastaan SYNNYIN ihan oikealla vuosikymmenellä, mutta sen jälkeen maailma on muuttunut ihan liikaa! Onkohan tämä vanhuuden merkki, että 60-luku kultautuu muistoissa?
Joka tapauksessa tunnen usein suorastaan fyysistä kipua, kun kaipaan niin entistä elämäntapaa... Asuin lapsena maaseudulla, ja silloin olivat vielä arkipäivää polkupyörällä liikkuvat kulkukauppiaat ja kiertelevät tinurit; talosta taloon kierteli renkejä; kylään lähdettiin etukäteen ilmoittamatta; ainoana huvituksena kylässä olivat kinkerit ja lähetysmyyjäiset; kuusijuhlaksi ja kevätjuhlaksi teetettiin mekko ompelijalla; kotona teurastettiin sika ja tehtiin makkaroita ja keitettiin saippuaa; äitini huhuili lehmiä metsästä ja antoi meidän juoda lämmintä, vastalypsettyä maitoa; seitsemänkymppinen isoisäni kävi polkupyörällä kymmenien kilometrien päässä kaupungissa... Asun maaseudulla edelleen, mutta mitään maaseudusta ei ole jäljellä, paitsi tietysti ihana luonto, josta toki nautin kovin.
Olihan 60-luvulla paljon kurjaakin - varsinkin köyhyyttä oli paljon, ja asenteet esim. aviottomia äitejä ja lapsia kohtaan olivat vielä suvaitsemattomat. Mutta eikö olisi mahdollista palata tuontyyppiseen elämään ja pitää silti nykyajan parhaat puolet?
Ainoa tapa, millä selviydyn nykytodellisuudesta, tuntuu olevan satu ja fantasia. Pitkään elin hyvin vakavasti, mutta lapseni tutustuttivat minut (puoliväkisin) fantasiakirjallisuuteen. Nyt nautin sadun maailmaan uppoutumisesta, ja tavallaan vintage-harrastuskin on fantasioiden kautta menneisyyteen palaamista ja nykypäivän pakenemista. Yksi suuresti ihailemani ihminen, jonka elämäntapaa kadehdin, on Tasha Tudor - hän on ryhtynyt elämään sadussa!
