Kirsti Gallén-Kallelan "Muistelmia nuoruusvuosiltani 1896 - 1931" avaa henkilökohtaisen näkökulman Suomen kansallisen heräämisen ajan sivistyneistön ja etenkin taiteilijoiden elämään. Gallén-Kallelat kuuluivat ajoittain myös Tuusulanjärven taiteilijayhteisöön. Taiteilijapiirit olivat nykyaikaisen ajattelun ja elämäntavan edelläkävijöitä - he olivat usein paljon edellä aikaansa, ja heidän näkemyksensä saattoivat olla hyvinkin radikaaleja.
Nykyaikaista oli muun muassa suhtautuminen lapsiin. Ellen Keyn mullistavat ajatukset tunnettiin ja niitä koetettiin toteuttaa. Lapsia - myös tyttöjä - kohdeltiin ajattelevina yksilöinä ja heidän taipumuksiaan kannustettiin varsin ennakkoluulottomasti; esimerkiksi tyttö saattoi lähteä opiskelemaan puusepäksi. Lapsille tahdottiin antaa mahdollisimman paljon vapautta. Kotiopetus oli melko yleistä taiteilijapiireissä, koska koulun katsottiin edustavan vanhaa maailmaa; vapaasti kasvaneiden lasten olisikin varmaan ollut vaikea sopeutua jäykkään kuriin, ruumiillisista rangaistuksista puhumattakaan.
Toisaalta taiteilijatkaan eivät pystyneet kaikilta osin vapautumaan ajan jäykistä sopivaisuusnormeista. Tyttöjen siveellisyyttä jouduttiin ehkä varjelemaan tavallistakin tarkemmin, koska "omituisten" vanhempien lapset epäilemättä olivat ympäristön silmätikkuina. Akseli Gallén-Kallela pyrki monien aikalaistaiteilijoiden tavoin varjelemaan tytärtään tyhjänpäiväiseltä seuraelämältä ja turhalta hienostelulta; ihanteena oli "turmeltumaton luonnonlapsi". Niinpä tyttäriltä kiellettiin esimerkiksi alusvaatteiden koristelu pitsein!
Matkoillaan Akseli Gallén-Kallela oli tutustunut muun muassa
D. H. Lawrenceen, joka hänkin etsi luonnollista ja alkuperäistä ja vastusti sivistyksen pintakiiltoa. Perhe muutti ja matkusteli isän työn ja ailahtelevan luonteen vuoksi jatkuvasti, ja tuttavapiiriin kuului monia julkisuuden henkilöitä. Gallén-Kallelan lapsia voi verrata nykyajan kosmopoliittisiin "matkalaukkulapsiin".
Kuvassa Kirsti Gallén-Kallela ja Lauri Hannikainen ateljeelinna Tarvaspäässä vuonna 1915:
(Kävin aikanani koulua yhtä aikaa erään Hannikaisen musiikkisuvun jälkeläisen kanssa - kyllä on sukunäkö säilynyt... Musta-valkokuvasta ei näy leiskuvan punainen tukka!)
Suomen sisällissotaan Kirsti suhtautui hyvin subjektiivisesti kuten sivistyneistön enemmistö: päällimmäisenä oli itse koettu epämukavuus. Sotaa seurannut joukkoteurastus ei näyttänyt liikuttavan vähääkään. Toisaalta aikalaisilla ei ollut kunnollista kokonaiskäsitystä uhrien määrästä - todellinen suuruusluokkahan on selvinnyt vasta 2000-luvulla! Sitä ennen puhuminen kymmenistätuhansista uhreista kuulosti lähinnä äärivasemmiston propagandalta.
Muutamia vuosia myöhemmin Unkarissa Kirsti tutustui vallankumouksellistyttöön ja tunsi itsekin vetoa sosialistisia aatteita kohtaan kuten monet muutkin aikansa kapinalliset ajattelijat:
"Kotimatkalla kuljimme Arnon varjopuolista rantaa, jossa on vain köyhien asuntoja ja katselimme toiselle puolelle, jossa patriisit ajoivat hevosvaljakoissaan ilta-auringon paahteessa. Maria kertoi merkillisistä seikkailuistaan ja suuresta rakkaudestaan kaikkia ihmisiä kohtaan. Tunsimme itsemme aika bolshevikeiksi. Olen minä ihan yhtä punainen kuin hän. Tulin vimmoihini nähdessäni ajoneuvot ja privaattipalatsien ylellisyyden ja turhamaisuuden. Enkä ole mennyt, en voi mennä kreivitär Mannerheimin kanssa kaikkien contessojen vastaanotoille, joille hän on minua pyytänyt. Tunsin tämän jo kotona Mannerheimin luo mennessäni. Se oli niin suuri ristiriita, että olin aivan pakahtua. Ja se ristiriita on vielä minussa. Eikä se ole kateutta, sillä voisihan sitä kaikkeen sellaiseen päästä, inhoa vain."
No comments:
Post a Comment